Säästö- ja lainaryhmä Pohjois-Ugandassa

Tutustuin säästöryhmiin opintomatkallani Pohjois-Ugandan kylissä, alueella missä ihmiset olivat eläneet vuosia sodan varjossa ja LRA:n sissien terrorisoimina. Monet olivat menettäneet kotinsa ja läheisiään. Minua kauhistutti jo ajatus väkivallasta ja raastavasta menneisyydestä, joka oli ollut kyläläisten arkipäivää. Täällä havahtuu siihen kärsimykseen, joka on naisten ja lasten osana sodan jaloissa. Tuntui, että naiset ovat olleet kauppatavaraa, vailla oikeutta päättää asioistaan.

Nyt säästöryhmän kautta moni nainen saa omanarvontuntoaan takaisin. Asioita pohditaan yhdessä, ketään ei pakoteta vaan tuetaan toisia. Ryhmän tuki auttaa säästämään. Voi taistella saadakseen lapsensa koulumaksut hoidettua. Kerran viikossa kokoonnutaan tekemään talletus ja kaikki kirjataan tarkkaan. Jokaisella on oma säästökirja.

Ryhmä voi myös myöntää pienlainan jäsenelleen yhteisellä päätöksellä. Voi ostaa vaikka tomaatteja ja myydä niitä torilla. Demokraattisesti sovitaan ryhmässä tehtäviä: rahastonhoitaja, puheenjohtaja…  Koin hyvin vaikuttavana, miten ystävämme täällä Ugandan köyhässä pohjoisessa kuin nyhjäisevät tyhjästä, vastoin suomalaista sanontaa. Moni aloittaa todella alusta tyhjin käsin elämäänsa  ja haluaa saada aliravituille lapsilleen paremman tulevaisuuden. Kerron myöhemmin vielä lisää ryhmätoiminnasta. Yhteisvastuukeräyksen avulla tuemme Kirkon Ulkomaanavun kautta säästö- ja lainaryhmiä Ugandassa.

Ulla-Maija von Herzenin haastattelussa: Esther Akao on itsekin joutunut kokemaan silmittömän väkivallan. Hän oli neljävuotias, kun hänen isänsä tapettiin. Isä oli anglikaanisen kirkon pastori. Karamojong-sotilaat tappoivat hänet elokuussa 15.8.1986.

Isä tapasi sotilaat, kun hän oli menossa hakemaan lääkettä isosiskolleni, joka oli hyvin sairaana. Muu perheemme oli pensastossa sotilaita piilossa. Isä oli hakattu viidakkoveitsellä palasiksi, ja hänet oli heitetty pensaiden sekaan, Esther muistelee.

Kahden päivän päästä kristityt ihmiset samasta kirkosta, jossa hän oli töissä, alkoivat etsiä häntä, ja löysivät hänet tapettuna pensaista. He ilmoittivat asiasta äidilleni. Äiti jäi yksin kahdeksan lapsen kanssa ja koko muu perheeni on yhä elossa. Kirjoitti ja kuvasi Ulla-Maija von Hertzen.

Katri: Nyt Esther on tuomassa iloa ja toivoa monen pohjoisugandalaisen elämään kouluttamalla ja tukemalla säästöryhmäläisiä. Omat kokemukset sodasta auttavat ymmärtämään kyläläisiä ja opettivat yhteisvastuun tärkeyttä. Hänestä on ihmeellistä, että täältä kaukaa kylmässä pohjoisessa  kannetaan vastuuta kaukaisista ugandalaisista ystävistä.

Ymmärsin, että evakkoleirissä, jossa Moses oli aiemmin, vähäinen ruoka jaettiin naisille ja lapsille ja mm. vanhukset jäivät usein ilman. Avustusjärjestöjen (mm. Kirkon Ulkomaanapu, LML) myötä myös vanhat ovat saaneet rakkautta ja huolenpitoa. Nyt hän on kiitollinen, että saa elää nuorten parissa, ja odottaa, koska Jumala kutsuu hänet kotiin. Hän on pappi (tai saarnaaja) ja haluaa edelleen julistaa evankeliumia, että kaikki pelastuisivat, vaikka on joskus ollut vangittunakin siksi, että on saarnannut. Kirjoitti Katri Elonheimo ja Päivi Lammela.

Hiihtoa ja luistelua, lunta ja pakkasta. Tätä on Suomi! Ugandalaiset ystävämme Esther Akao ja Adrew Masaba vierailevat Suomessa kovan talvipakkasen keskellä Kirkon Ulkomaanavun vieraina. He kertovat, miten Yhteisvastuukeräyksen tukemien säästöryhmien avulla voimme olla mukana luomassa uskoa tulevaisuuteen kärsiville ja köyhille ugandalaisille sodan jälkeen.

On ihana tavata uudelleen! Huomasin, että palanen sydäntäni on jäänyt pohjoisugandan kyliin,  ja kameralaukku Paderin toimistoon!! Kuka lähtisi hakemaan? Ilmoita sitten minulle. Turussa Estherin ja Andrewn tapaa maanantaina  Hansakorttelissa.

Katselemme kuvia Ugandasta: naisista ja lapsista. Naisilla, äideillä, on suuri vastuu lapsista ja ruokahuollosta, peltotöistä: on paljon yksinhuoltajia ja leskiä sodan ja AIDSin jäljiltä.

Perheen lapsiluku on keskimäärin seitsemän. Ugandassa mediaaninen keski-ikä on maailman alhaisin, 15 vuotta, eli puolet kansasta on alle 15-vuotiaita. Alakuvassa pohjoisugandalainen äitien ilta, säästöryhmä, jonka osallistujia pääsemme tukemaan Yhteisvastuukeräyksen avulla.

Luin mielenkiintoista blogia:

Linkki Anne Mikkolan Ugandablogiin

Iloinen ja ahkera Äiti Teresa -peittoryhmä matkusti keräyksen tiedotukselliseen kohdemaahan Ugandaan kutoen. Näin matkan vaivat eivät ollenkaan häirinneet. Sauvo-Karunan seurakunnassa valmistaudutaan Yhteisvastuukeräykseen: Kalenterisivulta löydät tilaisuuksia.

Käsillä tekeviä vapaaehtoistyöntekijöitä tarvitaan kaukaisen lähimmäisen auttamiseen niin Suomessa, Ugandassa kuin Intiassakin, jonne Äiti Teresan peitot lähetetään. Jalat saat käyttöön ilmoittautumalla kotiseurakuntasi Arkienkeliksi:  Yhteisvastuukerääjäksi!

http://yhteisvastuu.fi

http://www.espoonseurakunnat.fi/web/espoonlahti/aiti-teresa-peiton-ohjeet

HS 26.12.11 uutisoi ilmeisesti juuri tästä parantumattomasta ja leviävästä sairaudesta, jonka syitä tutkitaan. Oli surullista tavata kuvassa istuva tyttö,  joka todennäköisesti oli saanut tämän nyökyttelytaudin.

Pohjois-Ugandassa oli sähköä välillä. Kuuden jälkeen tuli tosi pimeää joka päivä, päiväntasaajalla kun ollaan: täällä koti-Suomessa kaamospimeää valaisevat kynttilät.

TV:kään ei toimi ilman sähköä, ei Ugandan hotellihuoneessa, eikä meidän TV-huoneessa. Ugandassa oli ulkona tulisija ruoanlaittoa varten, mutta meillä ei ole edes hellaa täällä kotona. Tai ulkorakennuksessa on, mutta hakkiset pesivät piipussa. Se on ero, että meillä palelee, mutta Ugandassa tarkenee ilman lämmitystä. Sähkökatkot ovat tavallisia kehitysmaissa ja agregaatit tarpeen. Suomessa voisi olla enemmän tuulivoimalla tai aurinkoenergialla varasähköä myrskyjen tullessa. Ugandassa koksihiiliä oli myynnissä teiden varsilla.

Erään kirkon ulkomaanavun säästöryhmän myyntiartikkeli Kampalan slummialueella olivat kuvan koksipallot. Nyt kun kotona ei uuni toimi, voisi täälläkin grillata pihalla ruokaa. Ulkona leijuisi grillihiilen katku kuin Ugandassa ikään.